Hoidossa, hoidosta, hoitoon

Viikko sitten sunnuntaina olin vaihteeksi eräänlaisessa risteystilanteessa.

Olin edellisviikolla aloittanut tehostetun hoitojakson, johon suhtauduin jo ennalta epäillen. En kokenut sitä tarpeelliseksi ja menosyyt perustuivat lähinnä ulkoisiin paineisiin. Ja tunnetusti tällä asenteella ei kovin hyvää ole luvassa. Kahden päivän jälkeen pidin päivän taukoa, jonka jälkeen kituutin viikon viimeiset kaksi päivää. Viikonloppuna olin helpottunut ja lauantai meni kuin siivillä. Sunnuntai sen sijaan, yhtä ahdistusta ja ajatuksenjuoksua. Näin edessäni kaksi tai kolme vaihtoehtoa, vähän miten sen laskee. Vaihtoehtona oli jatkaa hoidossa kituuttelua, josta oli menneellä viikolla saanut lähinnä huonoja kokemuksia (ja tämä ei koske teitä ihanat tytöt!). Toinen vaihtoehto oli jättää hoito kesken, mutta tiesin, että jos sen teen, minun on oikeasti tehtävä se paranemis- ei sairastamisnäkökulmasta. Enää ei yksinkertaisesti ole muita vaihtoehtoja, koska jos lähden (jatkan/palaan...) sairastamisen tielle, noh, ei hyvä heilu.

Jätin hoidon kesken.

Kulunut viikko on sitten ollut haasteita haasteiden perään, mutta koen kaiken olleen sen arvoista. Kuten hoitajani asian ilmaisi, nyt elän konkreettisesti osastoelämää kotona ("ja muistat sitten sanoa, jos haluatkin osastolle"). Ero on kuitenkin siinä, että nyt saan tehdä sitä omalla tavallani ja omassa tahdissa. Vaikka osastoa melko vahvasti dissasinkin, sain sieltä kuitenkin myös konkreettisia osoituksia siitä, minkä asioiden kanssa on vielä tehtävä töitä. Nyt kuitenkin teen niitä puhtaasti itseni, en toisten takia. En siksi, että joku vahtii ja painostaa, vaan siksi, että haluan. Ja siksi, että valitsin tämän tien ja olen sitoutunut siihen.

Osastohoidon loppu ei kuitenkaan lopettanut avohoitoa, vaikka sellainenkin uhka jossain kohtaa oli ilmassa. Jatkan edelleen hoitajani tapaamisia ja ensi viikolla tapaan ravitsemusterapeuttia. Tarkoitus on nyt, puoli vuotta myöhemmin, tehdä ateriasuunnitelmaan ne muutokset, mistä jo kesällä puhuttiin. Olen myös aloittamassa uudenlaista hoitoa psykofyysisen fysioterapian muodossa. Ensimmäinen tapaaminen on helmikuun alussa ja tarkoitus on tehdä tästä osa "pysyvää" hoitokuviota. Oikeastaan olen aika innoissani. Tästäkin on puhuttu ties ja kuinka kauan, mutta aina on tullut jotain "akuutimpaa" asiaa, joka on sitten siirtänyt suunnitelmaa "parempiin päiviin".

Myös tulevista työkuvioista on puhuttu sekä hoitotahon että työpaikan kanssa. Mutta jotta tämä teksti ei nyt venähdä ihan mahdottomaksi, palaan niihin seuraavassa tekstissä. Voi olla, että edessä onkin hieman erilaista duunia ja mahdollisesti jopa eri paikassa, mutta kuten sanottu, niistä lisää myöhemmin. Nyt valmistaudun iltaan tyttöjen kanssa. Mennään syömään ja katsomaan 12 Years a Slave ja veikkaan, että nenäliinoille on käyttöä.

Ruokavaliolaajennusta lapsuuden suosikkini maksalaatikon muodossa

<3 Jen

Liikunnan ilosta ja pakosta

Suhteeni liikuntaan on ollut koko nuoruuteni ja aikuisikäni hyvin kaksijakoinen. Kun olen liikkunut, olen tehnyt sitä tosissani (liiankin) ja sitten taas, en ole tehnyt yhtään mitään. Nuoruudesta muistan kesän, jolloin minulla oli viiden kerran periaate. Kaikkea liikuntaa, mitä nyt keksi harrastaa, piti tehdä viikossa viidesti. Viisi jumppaa, viisi uintireissua ja viisi muuta lenkkiä. Aluksi vielä kohtuudessa olleet pituudet kasvoivat matkan varrella, ja eihän sitä seuraavalla kerralla voinut vähempää tehdä. Yhtenä iltana istuin kotona keittiönpöydän ääressä ja itkin, etten vain enää jaksa mennä, mutta menin kuitenkin
Muutama vuosi sitten päätin puolestani aloittaa juoksemisen. Rapakuntoinen kehoni jaksoi aluksi juuri ja juuri lyhtypylvään välin, mutta melko nopeasti kunto kasvoi ja juoksun  osuus kasvoi kerta kerralta. Sinänsä terveellistä liikkua, mutta siinä kohtaa, kun lenkin pituus on toista kymmentä kilometriä, pitäisi energiatankkauksen kasvaa, ei vähetä, kuten oma logiikkani toimi. Pakollisen rauhoittumisen jälkeen jatkoin juoksuharrastusta, joskin selvästi paremmilla energiamäärillä. Kehoni ei kuitenkaan ollut valmis tiukkaan harjoitteluun, ja muutaman flunssaisen lenkin jälkeen (järki hoi!!!) sain seurakseni lihastulehduksen. Siihen loppui juoksu-urani, ainakin toistaiseksi.

Myös kulunut kesä toi tullessaan liikunnan pakonomaisuuden. Tällä kertaa en juossut, mutta kävelin ja pyöräilin sitäkin enemmän ja pitkään. Lenkin pituus saattoi aluksi johtua uskomattomasta taidostani eksyä, mutta myönnän, että päässä painoi jälleen ajatus, ettei seuraava kerta voi olla lyhyempi kuin edellinen. Järjetön suhtautumiseni liikuntaan tuli esille viimeistään siinä kohtaa, kun sain paniikkikohtauksen mentyäni kaupungille bussilla (kotoa lähtiessä satoi, mutta sade lakkasi parin kilometrin jälkeen ja silti, istuin bussissa...). Oikeastaan olikin suuri helpotus, kun sain liikuntakiellon. Enää ei tarvinnut paahtaa. Lisäksi turhamaisuudessa myönnän, että oli kiva pukea kaupungille lähtiessä muulla periaatteella kuin, mikä sopii polkemiseen.

Liikunnan pariin palasin jossain kohtaa syksyä. Pyörää en enää "turvallisuussyistä" kaivanut varastosta, mutta kävelyä jatkoin. Jouduin kuitenkin jälleen toteamaan, etten osaa rajata määriä ja paine jatkuvaan tarpomiseen kasvoi kerta toisensa jälkeen. Näin ollen pysäytin itse itseni, oikeastaan ensimmäistä kertaa koskaan. Eli ehkä sitä kuitenkin on jotain vuosien varrella oppinut :)

Eilen päätin kuitenkin kokeilla vähän pidempää ulkoilua. Otin kameran mukaan ja laitoin jalkaan kengät, joilla ei juosta, jotta rentoon menoon ei tulisi liiaksi suoritusmentaliteettia. Aurinko paistoi ja lumi vain lisäsi valoisuutta. Lievästi erilaista kuin syksyllä räntäsateessa ilman valonhäivähdystä. Kirpeähkö pakkanenkaan ei tuntunut riittävällä vaatetuksella lainkaan pahalta, vaan lähinnä virkistävältä. Ja miltä luonto näyttikään; toinen toistaan upeampia taideteoksia, joita yritin jonkin verran saada myös kameralla ikuistettua.

Käytössäni on peruskamera ilman erityisempiä systeemejä, mutta se riittää minun tarpeisiini vallan mainiosti, itse asiassa en osaa siitäkään käyttää sen kummallisempia säätöjä. Rehellisesti sanottuna pidän sangen omituisena (ja turhamaisena) sitä, että jokaisella pitäisi tänä päivänä olla ties millainen järjestelmäkamera satoine ominaisuuksineen. Mutta toki kukin tavallaan ja tuleehan niillä ihan hienoja otoksia, jos käyttää osaa. Nämä kuvat ovat kuitenkin ihan peruskuvia peruskameralla ja ihan tavalliselta kävelyltä ihan tavallisen Pohjois-Helsingin maisemista..

Kallioseinämää Pikkukosken uimarannalta

Kalliota Vantaanjoen rannalta

Vanhankaupungin koski näytti veden eri elementtejä

Auringonlasku Viikin peltojen taakse

Kauniita talvipäiviä,
<3 Jen

Blogeista ja läheisistä

Olen miettinyt tästä teemasta kirjoittamista useamman kerran. Itse asiassa olen aloittanutkin tekstin muutaman kerran, mutta päätynyt deletoimaan, koska jokin on mätännyt. Nyt ajattelin taas yrittää, koska aihe nousee esille elämässäni kerta toisensa jälkeen.

Tutustuin blogimaailmaan alkuvuodesta 2010 ja nopeasti löysin niin sanottujen syömishäiriöblogien maailmaan. Nyttemminhän tuosta sanasta on tullut vähän kirosana, kyllä ihmisen elämässä nyt muutakin on. Mielummin taidetaan puhua erilaisin painotuksin olevista lifestyle-blogeista. Aluksi blogimaailma oli mielenkiintoinen seikkailu, vähän niin kuin BigBrother, mutta henkilökohtaisempi ja todempi ilman televisiointia. Pääsin tutustumaan tuntemattomien elämään ja löysin paljon sellaista, mitä itsekin ajattelin. Välillä koin suorastaan ahaa-elämyksiä, kun joku onnistui sanoittamaan jotain sellaista, mistä itsellä oli vain epämääräisiä ajatuksia ja tuntoja.

Jälkeenpäin ajatellen nämä blogit olivat myös oma salainen maailmani, se, mistä en toisille kertonut. Ja kaikessa vertaisuudessaan, ne toimivat myös sairauden tukena. Vaikka ulkomaailman elämässäni sairaus oli vasta aluillaan, noiden vertaisten avulla ruokin sitä. Siinä maailmassa se oli jopa normaalia, tekijä, joka yhdisti. Blogien lisääntymisen myötä alettiin puhua parantumismyönteisistä ja mukaparantujista ja kaikista muista. Myönnän itsekin olleeni melko sinisilmäinen. Kirjoitettu oli totuus, enkä edes ajatellut, ettei kaikki ole aina siltä miltä näyttää, tai mitä ylipäätään ulospäin halutaan kertoa - sen enempää hyvässä kuin pahassa.

Päädyttyäni hoidon piiriin, saivat osa blogien pitäjistä myös kasvoja. Kaikkia en tänä päivänä ole livenä tavannut, mutta aika monet tiedän oikealta nimeltä (myönnän, uteliaisuuteni on melkoinen ja nykypäivän stalkkaus ei kauheasti taitoja vaadi..). Joistakin bloggaajista on sittemmin tullut todella tärkeitä ja olen äärettömän kiitollinen, kun olen saanut tutustua heihin myös livenä. Toisten kanssa tapaaminen on vielä suunnitteilla ja sitten on niitä, jotka jäävätkin blogituttavuuden puolelle.

Kirjoitin aiemmin täällä innostuneeni Cheekin tekemästä rajauksesta stadionkeikan lehdistötilaisuudessa, keskittymisestä positiiviseen energiaan. Tätä ajatusta olenkin käyttänyt viimeaikoina, kun olen muuttanut lukulistaani. Seuraan edelleen monia "syömishäiriöblogeja", mutta myös niitä "puhtaita" lifestyle-blogeja, joissa syömishäiriö on samanarvoinen kuin vaikka kausi-influenssa tai Sini-siivousrätti. Lähtökohtani rajauksessa on ollut, että luen vain sellaisia blogeja, joissa koen kirjoittajan olevan rehellinen. Enkä tarkoita sitä, että hänen pitäisi koko elämänsä jakaa (toivottavasti kukaan ei niin teekään), vaan oli tilanne mikä tahansa, hän ei yritä olla jotain muuta kuin on tai antaa jotain räikeän erottuvasti väritettyä kuvaa itsestään.

Olen päättänyt etten ole valheiden tai aliarvioinnin arvoinen. Ja tämä sama koskee oikeastaan kaikkea muutakin, myös ja ennen kaikkea verkon ulkopuolella. Lainatakseni vielä Maria Veitolan Hyvien puolella -kolumnia (Trendi 1/'14): "Päätin etten viettäisi enää ikinä vapaaehtoisesti aikaani sellaisten ihmisten kanssa, joiden seurassa minulla on paha olla. Minulla on oikeus siihen.  -- Elämä tuo tullessaan kaikenlaista hankaluutta ja paskaa. -- Siksi pyrin käyttämään valinnanvapauttani kaikissa niissä asioissa ja tilanteissa, joihin voin vaikuttaa. -- Arjen hyvät hetket kumuloituvat kaikkialle, ja pakollinen paska on helpompi kestää, kun itsellä on kokemus siitä, että elämässä on myös paljon kaikkea ihanaa."

<3 Jen

Kivoja juttuja ja onneton otsikko

Viimeajat ovat olleet ehkä parhaita viimeisen puolen vuoden ajalta. Mitään sen ihmeellisempää ei ole tapahtunut. Jotenkin vain rohkeus rikkoa sairauden asettamia rajoitteita on kasvanut ja parantuneiden ruokailujen siivittämänä olen jaksanut tehdä monenlaisia asioita. Olen myös huomannut keskittymiskykyni parantuneen, mikä puolestaan on mahdollistanut rennot hetket sekä kirjojen että tv-sarjojen parissa, joita olen tallentanut pitkin syksyä odottamaan "parempia aikoja". Olen myös lyhyehkössä ajassa onnistunut koukuttamaan itseni muutamaan uudempaan sarjaan Sydänmailla ja Panttivangit.

Tänään uskaltauduin myös pitkähkön tauon jälkeen elokuviin. Muisto viime reissulta on ikävä kaikessa ahdistavuudessaan, mutta tänään sain kaivatun "korjaavan kokemuksen". Kävimme ystäväni kanssa katsomassa ensi-illassa olleen Ei kiitos -leffan, joka perustuu Anna-Leena Härkösen samannimiseen kirjaan. Olen lukenut kirjan joku vuosi sitten, enkä siitä juuri mitään muistanut. Jostain arvostelusta luin, että elokuva olisi hyvinkin uskollinen kirjalle. Tiivistäen tarina kertoo keski-ikäisestä pariskunnasta Helistä (Anu Sinisalo) ja Matista (Ville Virtanen), joilla seksihalut pikkaisen poikkeavat toisistaan, tai kuten Matti leffassa toteaa: "heillä vain on eri rytmi". Tyydyttääkseen tarpeitaan Heli aloittaa suhteen nuoren Jarnon (Kai Vaine) kanssa. Ja mitä sitten tapahtuu, suosittelen katsomaan. Ainakin sai nauraa -paljon!

Rentoilun lisäksi olen järjestellyt kotia. Kävin edellispäivänä läpi vaatekomerot sekä kirja- ja leffahyllyt ja nyt eteisen nurkkaa koristaakin pinot kierrätykseen ja myyntiin meneviä tavaroita. Pitäisi vain selvittää, ostaako joku divari käytettyjä (suurinosa katsottu kerran) boxeja vai pitääkö aloittaa tarkempi kuvailu ja tarjoilla sitten Torilla. Ajatus hinnoittelusta tosin tökkii.. tiedän etten voi päätyä voitolle, joten kunhan nyt jotain saisi. Vaatteet aion viedä jonnekin kierrätykseen ja kirjat divariin, tai mitä ei sinne mene, niin kirjastoon, josta ainakin löytänevät uuden kodin.

Jos satut kiinnostumaan jostain kuvassa näkyvästä, ota ihmeessä yhteyttä.

Siivouksen sivutuotteena löysin vanhan Euro Disneysta '02 ostetun kännykkäkoteloni.
Ja hyvin toimii edelleen :)

Nyt siirryn sohvalle kutomaan ja katsomaan jotain telkkarista. Ensi viikolla edessä on uudenlaisia haasteita, mutta niitä ehtii miettiä myöhemmin.



Hyvää Viikonloppua,
<3 Jen

Päivien viemää

Viimepäivät ovat olleet ... vaihtelevia.

En voinut toteuttaa suunnitelmiani kuten olin miettinyt ja tunteet ovat myllertäneet sen mukaisesti. Vaikka sairaus itsessään on tuttu ennestään, en ole aikaisemmin joutunut kokemaan tällaista kehon muutosten sumaa. On päiviä (kuten edellispäivä), jolloin parkua pillitän häviävää reisivakoa ja tuskailen jokaista muuttunutta kehonosaa. MIKSI MIKSI MIKSI.

Onneksi on myös päiviä (kuten eilen), jolloin ei voisi vähempää kiinnostaa. Tajuan, että elämässä on paljon enemmän, eikä ketään (ainakaan ketään oikeasti tärkeää) voisi vähempää kiinnostaa reisivakoni tai mikään muukaan. On myös päiviä, jolloin suorastaan nautin näistä muutoksista, tai pikemminkin niiden sivuvaikutuksista. Kun ei enää tarvitsekaan nukkua muumioituneena vaatekasoihin, tai kun huomaa pystyvänsä lukemaan ja katsomaan pidempään kiinnostavaa tv-ohjelmaa ilman jatkuvaa ajatusten karkailua ja "taukoliikuntaa".

Ja sitten on niitä päiviä (kuten tänään), jolloin en vain ajattele. Tai ajattelen, mutta pystyn sivuuttamaan ajatukset. Kuulen järjen äänen ja pystyn sen avulla siirtymään eteenpäin. Tunne sanoo muuta, mutta järjen ääni muistuttaa, millä oikeasti on merkitystä. Olen myös oppinut, miten vahvistaa järkeä, ja mitkä asiat puolestaan vievät järjettömyyksiin ja yhä useammin huomaan myös toimivani järkeä vahvistavasti. En tiedä, osaanko edes kiittää, mutta tietäisitte vain, kuinka kiitollinen olen teille kaikille ihanille, joilta olen saanut tukea. Enkä tarkoita pelkästään tsemppauksia ja muita, vaan ennen kaikkea sitä, että elätte elämäänne ja näytätte, mitä se voi olla, kuinka paljon enemmän se antaa, kun mielessä on muuta(kin) kuin kilot. Viimeksi tänään sain taas kokea juuri tätä, kiitos P!

Prosessi on käynnissä ja se vain nyt on käytävä, huvittaa tai ei. Yksi itseäni tukeva ajatus on siinä, että tämä on kuitenkin käytävä jossain kohtaa läpi. Voisin toki siirtää ajankohtaa hamaan tulevaisuuteen, mutta edessä se on, joka tapauksessa, tavalla tai toisella.

Gilmoren tytöt, kausi 2: jakso 8

Eli hauskuutta kohden,

<3 Jen

Tervetuloa tammikuu ja vuosi 2014

Vuosi vaihtui kuoharin siivittämänä rakettien loisteessa. Vietin Uutta Vuotta paikassa, josta erottuivat sekä Helsingin, Espoon että Vantaan raketit. Harrastimmekin hupaisaa arviointia, miten kuntatalous näkyy korkeuksissa ja mahtavuuksissa. Ja piti paikkansa tai ei, kyllä yksi kaupunki erottui joukosta.

No joo, mutta se siitä. Nyt on Uusi Vuosi alkanut ja tammikuu on tunnetusti lupausten luvattu kultakausi. Itse tein tälle vuodelle muutaman lupauksen, joista ensimmäisen toteutuksen aloitin "jo" joulukuussa. Paperi- ja pahvilajittelun rinnalle rakentui vihdoin biojäteastia, joka myös on käytössä. Suorastaan hävettävää myöntää, kuinka monta vuotta tuosta niin yksinkertaisesta, mutta tärkeästä asiasta sluibailin..

Toisen lupauksen myötä pyrin sanoutumaan irti kaikesta -"ton-meiningeistä". En aloittanut karkkilakkoa, laihdutuskuuria tai luvannut urheilla enempää, en myöskään siirtynyt tipattomalle. Ihan hieno ajatus sinänsä, mutta opettelen hiljalleen ääri-ilmiöiden välttelyä, kaikessa. Osittain tästä johtuen askartelin itselleni ylijääneestä joulukalenterista tammikalenterin. Aamusuklaa on ollut yksi joulukuisten aamuhetkien pikantti piristys, joten miksipä luopua tästä? Ja jos löydän jostain valmiin kalenterin tai vahtoehtoisesti saan aikaiseksi tehdä kalentereja itse, voisin oikeastaan jatkaa tällä linjalla koko vuoden.

Palautin tänä vuonna käyttööni myös vanhan, vuosituhannen vaihteessa gospelmuusikko Pekka Simojoelta "oppimani" tavan. Kirjoitin itselleni kirjeen, jonka saan avata 1.1.2015. Luotan kärsivällisyyteeni säilyttää kirje avaamattomana, mutta joinain vuosina olen myös antanut kirjeen ystävälle säilytykseen ja pyytänyt postittamaan avausaikaan. Ihan hauskaa sekin, varsinkin tänä päivänä, kun "etanaposti" ainakin omalla kohdalla koostuu pitkälti laskuista.

Nyt jatkan Katri Helenan konsertin katselua (kyllä, tykkään kotimaisesta iskelmästä ja osaan suurimman osan näistäkin biiseistä ulkoa) ja pistelen samalla suuhuni maustamaton jugurttia piparimausteella ja juon glögiä.
Virkistävää tammikuuta teille kaikille,
muistakaa nauttia!

<3 Jen