Kun elämään arki astui

Pahoittelut tauosta.

Yritän kirjoittaa, mutta jotenkin en oikein tiedä, mitä kirjoittaisin. Kuten otsikko kertoo, olen nyt VIHDOIN palannut töihin. Aloitin maanantaina ja tänään olen ensimmäisellä vapaapäivällä (mennäkseni huomenna takaisin). Takana on aamu- ilta ja välivuoroa, aikaisia herätyksiä, mutta myös pitkään nukuttuja aamuja ja myöhäisiä kotiinpääsemisiä. Pitkä tauko työnteossa näkyy ennen kaikkea väsymyksenä. Kotiinpäästessä on lähes suoralta valmis nukkumaan ja päivät kuluvat käytännössä työn ja unen välillä. Uskon kuitenkin väsymyksen hiljalleen helpottavan. Tällä hetkellä vain käytännössä lähes kaikki on uutta ja uuden omaksuminen vie tunnetusti energiaa. Toki perustyö sinänsä on tuttua, mutta vieras talo tiloineen ja käytäntöineen, uudet työkaverit ja ennen kaikkea uudet nuoret ja heidän kuvionsa. En jaksa laskea, mutta varmasti useita kymmeniä kertoja olen kuluneella viikolla esitellyt itseni ja tavannut minulle uuden ihmisen. Mutta kärsivällisyyttä, sitä pitää taas itsestä kaivaa ja jotenkin hyväksyä se, että kaikkea ei voi heti tietää.

Mutta tykkään kyllä siitä, että olen taas osa normaalia elämää. Minulla on säännölinen päiväohjelma, eikä joka aamu tarvitse miettiä, mitä sitä tänään tekisi. Kyllä se vain niin on, ettei aikuista ihmistä ole luotu hengailemaan kotona (tai ei ainakaan minua). Elämän mielekkyys rakentuu siitä, että kokee itsensä ja elämänsä tarpeelliseksi ja nimenomaan siksi töissä olo tuntuu hyvältä, vaikka sitten väsyttääkin. Ja kyllä vapaapäiväkin tuntuu ihan erilaiselta, kun sen on jotenkin "ansainnut". Tällä viikolla piti myös täyttää kesälomatoiveita, vaikka juurihan vasta palasin. Toisaalta sekin tuntui luonnolliselta, mielessä alkoi heti pyöriä, mitähän sitä haluaisikaan tehdä ja minne matkustaa. Ainakaan en aio enää tuhlata yhtään kesälomaa sairaudelle! Ensimmäinen reissu on tosin suunnitteilla jo keväälle, jahka ensin saan vähän säästöjä kerrytettyä (ja sairasloma-ajan laskuja maksettua).

Eilen pääsin jo kuudelta ja tapasin illalla pitkäaikaista ystävääni. Tutustuimme syksyllä 2007 ja siitä lähtien olemme tavanneet satunnaisesti vähän sen mukaan, missä maassa tai kaupungissa kumpikin milloinkin sattuu olemaan. Läheiset ystävät kuitenkin tunnistaa ennen kaikkea siitä, että heidän kanssa tuntuu kuin jatkaisi vain samasta, vaikka edellisestä tapaamisesta olisikin aikaa. Tai kuten eräässä ystävänpäiväkortissa hyvin sanottiin "Ystävän seurassa aika kuluu nopeasti. Juuri, kun ajattelet, että on ilta, ollaan jo aamussa." Käytiin Haagassa syömässä sushia ja tämä olikin minulle ensimmäinen virallinen sushiruokailu. Kerran olen aikaisemmin maistanut, mutta silloin teimme sushia itse ja muistaakseni pointtina oli vain rullata riisiä siihen reunukseen (oliko se jotain levää?). Mutta nyt on sushit testattu ja tykkäsin kyllä!

Muistin ottaa kuvan vasta, kun olimme jo aloittaneet, mutta etenkin oikealla puolella olevat kurkku, lohi- ja avokadotäytteiset olivat ihan bueno! Ja olisittepa vain nähneet, kuinka hienoja taideteoksia tyhjentyneelle lautaselle teimme siinä rupattelun lomassa ;)

Jälkiruokana jäätelöä, persikkaa (jonka ulkonäkö muistuttaa auttamattomasti kananmunankeltuaista) ja mantelimaitoa - huomatkaa ihana lusikka :)

Tänään aion siivota ja pestä pyykkiä ja käydä vähän ulkoilemassa, eli ihan perus ykkösvapaa. Jatkossa kirjoittelen silloin tällöin, mutta tahti on varmasti (vieläkin) hitaampi kuin aikaisemmin. Sitä se normaalielämä teettää, elämässä on arkea ja minun arkeni ei koostu bloggaamisesta. Se on vain pieni lisämauste tässä kaikessa.

<3 Jen

Odotuksen tuntua

Kuten otsikko kertoo, odotus on tällä hetkellä päällimmäisenä mielessä. Vielä pitäisi puolitoista viikkoa "lusia", mutta sitten se on vihdoin ja viimein totta - töihin paluu!

Kahdeksan kuukautta sitten jäin puolentoista viikon sairaslomalle ja sen jälkeen on tapahtunut niin paljon, että menee pitkään käsitellä sitä kaikkea. Saati sitten sitä, mitä sitä ennen tapahtui. Välille on mahtunut lukuisia toiveikkuuden hetkiä, mutta myös enemmän ja vähemmän suuria pettymyksiä. Monta kertaa olen sanonut, etten enää vain jaksa, että tämän tytön tarina oli nyt tässä. Ja yhtä monta, tai itse asiassa ainakin sen ratkaisevan kerran enemmän, olen kuitenkin päättänyt, että ei - periksi en anna. En katsellut ohjelmaa, mutta olen myöhemmin lueskellut lehdestä (tai itse asiassa useammastakin) Arman Alizadin haastatteluja liittyen Arman ja viimeinen ristiretki -ohjelmaan. Alizad kiteytti sekä ohjelmaan että omaan elämäänsä liittyen moton, joka sopii elämänohjeeksi varmaan jokaiselle: "Ei ole mitään väliä kuinka monta kertaa sinut lyödään maahan, vain se merkitsee, kuinka monta kertaa nouset ylös"

Nyt on joka tapauksessa se aika, kun saan nauttia tuosta ratkaisevasta noususta. Töihinpaluu on jotain niin tärkeää, etten osaa sitä oikeastaan edes sanoin kuvailla. Eikä kyse ole vain siitä itse työstä, vaikka sitä(kin) kaipaan, eikä edes rahasta, vaikka myönnän, että tarvetta todellakin on. Enemmän kyse on arjesta, siitä että on säännöllinen ohjelma. Päivissä on rytmiä, eikä jokaista aamua tarvitse aloittaa miettimällä, mitä sitä tänään tekisi. Lomalla on ihan kiva olla, mutta totuus on, ettei loma tunnu lomalta, kun ei ole vastapainoa. Toki onhan tässä tekemistä ollut, sitä en kiellä, mutta ei se vain ole samanlaista.

Kalenteri saa vihdoin järkevää täytettä

Tosin en ole koskaan oikeastaan ollut mikään "lomaihminen". Inhosin koulun pitkiä kesälomia yläasteelle asti ja nimitimmekin niitä ystäväni kanssa "pakkolomiksi". Opiskeluvuosina en juuri kokenut surua siitä, että vietin kesät, joulut, pääsiäiset ja pitkälti illat ja viikonloputkin töissä. Myös valmistumisen jälkeen meni pari vuotta ennen ensimmäistä loma-lomaa. Myös työpaikkojen vaihdokset ovat menneet "lennossa", esimerkiksi vaihtaessani Helsinkiin, minulla taisi olla viikonlopun verran lomaa. Parin viimevuoden aikana lomat ovat kuitenkin olleet tervetulleita ja välillä olen oikein odottanut, että loma alkaisi. Mutta kuten sanottua, aika aikansa kutakin ja  nyt paluu arkeen tuntuu enemmänkin lomalta kuin työltä. En tosin epäile yhtään, etteikö menisi kovinkaan kauan, kun jo alan miettiä, koska pitäisi kesälomaa tai odottelisin vapaapäiviä, mutta sellaista se on.

Viimeiset päivät ovat kuluneet paitsi odotellessa, myös lukuisten valmistelujen parissa. Oikeastaan ihan kaikki hoitotapaamisetkin ovat viimeaikoina keskittyneet siihen, miten asiat järjestetään työaikana. Täytyy myöntää, että kolmivuoro aiheuttaa melkoista sumplimista jo ihan vain tapaamisten sopimisessa, saati sitten muissa jutuissa. Saisin tosin tehdä vain päivävuoroa, mutta ei-aamuihmisenä koen, että paljon raskaampaa olisi jatkuvat aikaiset aamuherätykset (eikä ne yövuorojen lisätkään kyllä haittaa :b). Vuorotyöstä johtuen valmisteluihin on kuulunut myös muutama yövalvominen ja rytminkääntötestailu ja aika luontevasti se tuntuu sujuvan.

Ja jotta valmistautuminen ei kävisi liian tylsäksi, olen mahduttanut mukaan myös kivoja juttuja. E:n kanssa käytiin edellispäivänä syömässä Königissä ja täytyy myöntää, että ravintolalounas ja sen lomassa juotu viini oli aikas hyvää, puhumattakaan siitä ruoasta ja hyvästä seurasta. Vähän erilaista kuin muutama viikko sitten eräässäkin paikassa! Tänään soittelin työvuoroja ja varasin kampaajan maanantaille. Sain joululahjaksi lahjakortin väriin ja leikkaukseen ja olen tarkoituksella säästänyt sitä töihinpaluuseen. Edellisestä kampaajakäynnistä, siitä on varmaan vuosi, jos ei enemmän. Onneksi nyt on maanantaihin asti aikaa miettiä, mitä sitä tekisi, joskin tuskin mikään ainakaan pahentaisi hiuskriisiäni, mutta olisihan se kiva keksiä jotain, mikä todella tuntuisi omalta.

Ruoka-annos Königissä, hinta 10€

Näihin tunnelmiin,
<3 Jen