torstai 21. heinäkuuta 2016

"Välil on tärkee pysähtyy, fiilistellä, ollaan päästy pitkälle, se on hyvä syy kilistellä"




Blogi on taas uinunut hiljaisuudessa, joten josko sitä saisi tekstin aikaiseksi. Edelleen pohdiskelen ajoittain tämän piilottamista/ kokonaan poistamista, mutta toisaalta tykkään ajatuksesta, että voin välillä käydä jotain naputtelemassa.

Ajatus tästä tekstistä syntyi päivittäessäni alkuviikosta tulevan loman suunnitelmia. Pidin jo reilun viikon kesäloman heinäkuun alussa ja nyt jään viikonloppuna uudestaan kolmeksi viikoksi. Tässä muuten taas yksi hyvä syy saada elämänsä kuntoon, palkallinen kesäloma! Varatessani lentoja ja hotelleja jotenkin tajusin, että pääsen jälleen tänä kesänä matkustamaan, mikä on monesti jäänyt muiden asioiden (lähinnä sairastelun) varjoon, vaikka siitä tykkään.



Joutsen ja poikaset

Ensimmäisen kerran suunnittelin aikuisiällä lomamatkaa kesälle 2011. Toive pääsystä Barcelonaan oli ollut mietteissä useamman vuoden, ja olin ajatellut, että tuona kesänä sen toteuttaisin. Noh, se kesä ei sitten mennyt ihan niin kuin suunnittelin. Barcelonan sijaan vietin kesää toisenlaisessa "hotellissa" ja opettelin pistämään lusikkaa suuhun. Vuotta myöhemmin tuo unelma kuitenkin toteutui, vietin ensin vajaan viikon Roomassa, josta matkasin junalla Barcelonaan. Ja kyllä, reissu kaikkinensa oli kaiken sen vuoden tuskaisen taistelun arvoinen!

Keväällä 2013 tein seuraavan reissun, reilu viikko Torremolinoksella neljän tähden hotellissa. Loistava reissu oli sekin, sopivasti löhöilyä ja toimintaa! Palatessa vaihdoin konetta Berliinissä ja suunnittelin, että kesällä sitten sinne. Ja kuinkas kävikään, "lomakilojen" pudottaminen kaatoi suunnitelmat, ja Berliinin sijaan laskin kaloreita ja sain paniikkikohtauksia, jos suunnittelemani lenkki ei toteutunut. Viime kesänä olisin periaatteessa voinut matkan toteuttaa, mutta sairaslomalaisena ei paljon reissata. Mutta hah, tänä kesänä tuo suunnitelma toteutuu, itse asiassa nyt elokuun alussa. Menen ensin Krakovaan ja sieltä sitten Berliiniin. Varatessani hotelleja ja lentoja hoksasin tosiaan taas kerran, että kipu on kannattanut. Ei sillä, ettenkö mieluummin olisi jättänyt sitä väliin (todellakin), mutta kun sellaista nyt kohdallani on sattunut, niin sen kanssa on elettävä.



Heinäkuinen iltarusko Naantalissa



Kuten viimeksi kirjoitin, palasin viime kesänä "omiin töihin". Paluusta on nyt reilu vuosi, ja tämä on pisin aika ilman x-pituisia sairaslomia kolmeen vuoteen. Paluupäätökseni oli vain ja ainoastaan minun. Itse asiassa sitä ei lainkaan tuettu ammattilaisten taholta, lähinnä päin vastoin. Eniten kritiikki kohdistui työnkuvaani; epäsäännöllinen kolmivuoro haastavien asiakkaiden kanssa ei välttämättä ole paras mahdollinen askel pitkien sairaslomakierteiden jälkeen. Toki olin itsekin epävarma, ja oikeastaan hain vuosi sitten opiskelemaan nimenomaan sillä ajatuksella, että on sitten b-suunnitelma, jos hommat karahtaa ja istun taas kotona pyörittelemässä peukaloita. Oletin itsekin, että niin siinä tulee tapahtumaan, onhan tuo nähty. Mutta niin ei käynyt. Opiskelupaikan sain, joskaan en edelleenkään ole opintoja edistänyt. Itse asiassa viime viikolla kävin ilmoittamassa itseni tulevaksi lukuvuodeksi poissaolevaksi. Kuluneena lukuvuonna se ei valitettavasti ollut mahdollista uusien säädösten vuoksi, joten opiskeluaikaa kului, vaikka en yliopistolla käynytkään.


En sano, että tämä olisi kaikille toimiva ratkaisu, hypätä normaaliin elämään ilman niin sanottua välimuotoa. Mutta mielestäni se voi toimia, tai ainakin se toimi minulla. Itse asiassa ajattelen, että kaltaiseni paukapää osin tarvitsikin ne epäilykset ja sen kautta halun näyttää sekä muille että itselleni. Olen toki "aina" tiennyt tykkääväni työstäni ja olen sinne myös poissa ollessani kaivannut. Olen myös siinä suhteessa äärettömän onnellisessa asemassa, että minulla on loistavat työkaverit ja muutenkin toimiva työyhteisö (aina ei ole ollut näin). Eli tiesin etukäteen, että paluussa on paljon hyvää ja potentiaalia, jos vain pää kestää.



Työjuhannus


Paluun myötä olen koko ajan vahvistanut "normaaliutta" ympärilläni. En juurikaan ole tekemisissä sairastavien kanssa, seuraa heidän blogejaan tai ig-tilejään tms. Muutamia tällaisia henkilöitä on, mutta heidän kohdalla on muita syitä. Toki haluaisin tietyllä tavalla tukea toisia, mutta en oman hyvinvoinnin kustannuksella. Karusti sanottuna: parempi yksi kuin kaksi sairasta. Lisäksi rehellinen ollakseni, olen kyllästynyt sairauden ympärillä avoimesti tai piilossa pyörivään elämään. Jokaisella meistä on mahdollisuus tehdä toisin ja nousta sieltä suosta. Se on h*lvetin vaikeaa ja raskasta, mutta jokaisella on mahdollisuus. Itse asiassa kohdallani suurin oppi on ollut, ettei mitään ihmeellistä pysyvää onnellisuustilaa tule. Ne on pieniä ja välillä isoja hetkiä jolloin tajuaa, että tämän vuoksi se kaikki kannatti. Suosittelen kokeilemaan :)

Voikaa hyvin,
<3 Jen

torstai 10. maaliskuuta 2016

10.3.2016

Tyhjä ruutu. Mielessä ajatuksia, ideoita, tekstinpoikasia. Ruutu avoinna, pää tyhjänä.

Kuinka monta kertaa ruutu on pitänyt avata. Monta. Monta kertaa on ollut mielessä kirjoitettavaa. Mutta sitten on tullut jotain; muuta tehtävää, muuta ajateltavaa tai muuten vain jotain muuta. Uusi blogikin on pyörinyt mielessä, mutta hiljaiselta näyttää. Ja toisaalta, miksi aloittaa uutta, kun vanha on kesken. Tällä hetkellä tuntuu, etten tarvitse uutta alkua, tyhjää pöytää, joten jatketaan tästä.

Edellisestä julkaistusta tekstistä on noin kymmenen kuukautta. Sinä aikana on tapahtunut kaikenlaista, mutta yritän nyt tiivistää ne muutamaan pääkohtaan:
 
  • aloitin juhannuksen jälkeen työt "omassa työssä" ja siellä olen edelleen
  • heinäkuussa tulin hyväksytyki Helsngin yliopistoon erityispedagogiikan opiskelijaksi, en ole opiskellut, mutta paikkaa pidän toistaiseksi
  • kämppiselämä päättyi syyskuussa ja yksiöelämä sai jatkoa, tällä kertaa koti löytyi Länsi-Helsingistä
  • kesällä kävin yhdellä ja nyt alkuvuoden  aikana olen käynyt kahdella Cheekin keikalla, mitä muuta niistä voisi sanoa kuin, että WAU (joo, joku voi nauraa, että listaan nämä kuluneen 10 kuukauden pääkohtiin, mutta, ne vain ovat!)
 
On tietysti muutakin, mutta raja yksityisyyden ja jaettavan tiedon välillä, se säilyköön. Olen itseasiassa huomannut viimeisen, oikeastaan muutaman kuukauden aikana, että esimerkiksi ihmissuhteet ovat asia, jota en ole juurikaan valmis jakamaan. Eikä kyse ole vain tästä blogista, vaan ylipäänsä, suorastaan ärsyynnyn, jos joku yrittää udella liikaa "kel onni on, se onnen kätkeköön". Ja vaikka ei olisi, silti. Oma asia. Ja sitä paitsi, kyllä ne tietävät, jotka sillä tiedolla jotain tekevät.

En myöskään listannut tuohon mitään terveysasioista. Oikeastaan se on aihe, josta voisin kirjoittaa enemmän. Mutta en ole ihan varma, mitä kirjoittaisin. Välillä haluaisin släppiä naamaan jokaista syömisen kanssa säätävää, toisaalta taas, tiedän, ettei edes pienen ja yksinkertaisen muutoksen teko aina ole niin yksinkertaista. Mutta omalta osalta, olen ilmeisesti saavuttanut jotain uutta tai oikeastaan vanhaa. Olen palannut aikaan, jolloin kilot ja kalorit eivät määrittäneet päiviä tai täytä ajatuksia. Toki valehtelisin, jos väittäisin, ettei mikään enää tällä saralla tunnu miltään, mutta hmm, se vain on niin nähty. Ei johda mihinkään. Ei anna mitään. Sitä paitsi, ruoka on hyvää (paitsi tänään, kun makaan himassa oksennustaudin jälkioloissa) ja kaupasta saa uusia vaatteita.

Dodih, kirjoitettu.
En tiedä, koska kirjoitan lisää, tai kirjoitanko koskaan.

Voikaa hyvin, eläkää, nauttikaa. Tehkää töitä, ottakaa vastuu ja antakaa mennä!

<3 Jen
Blockfesteillä teineilyä. Tule jos kesä!