Kuten otsikko kertoo,
odotus on tällä hetkellä päällimmäisenä mielessä. Vielä pitäisi
puolitoista viikkoa "lusia", mutta sitten se on vihdoin ja viimein totta
- töihin paluu!
Kahdeksan
kuukautta sitten jäin puolentoista viikon sairaslomalle ja sen jälkeen
on tapahtunut niin paljon, että menee pitkään käsitellä sitä kaikkea.
Saati sitten sitä, mitä sitä ennen tapahtui. Välille on mahtunut
lukuisia toiveikkuuden hetkiä, mutta myös enemmän ja vähemmän suuria
pettymyksiä. Monta kertaa olen sanonut, etten enää vain jaksa, että
tämän tytön tarina oli nyt tässä. Ja yhtä monta, tai itse asiassa
ainakin sen ratkaisevan kerran enemmän, olen kuitenkin päättänyt, että
ei - periksi en anna. En katsellut ohjelmaa, mutta olen myöhemmin
lueskellut lehdestä (tai itse asiassa useammastakin) Arman Alizadin
haastatteluja liittyen Arman ja viimeinen ristiretki -ohjelmaan. Alizad
kiteytti sekä ohjelmaan että omaan elämäänsä liittyen moton, joka sopii
elämänohjeeksi varmaan jokaiselle: "Ei ole mitään väliä kuinka monta kertaa sinut lyödään maahan, vain se merkitsee, kuinka monta kertaa nouset ylös"
Nyt on joka
tapauksessa se aika, kun saan nauttia tuosta ratkaisevasta noususta.
Töihinpaluu on jotain niin tärkeää, etten osaa sitä oikeastaan edes
sanoin kuvailla. Eikä kyse ole vain siitä itse työstä, vaikka sitä(kin)
kaipaan, eikä edes rahasta, vaikka myönnän, että tarvetta todellakin on.
Enemmän kyse on arjesta, siitä että on säännöllinen ohjelma. Päivissä
on rytmiä, eikä jokaista aamua tarvitse aloittaa miettimällä, mitä sitä
tänään tekisi. Lomalla on ihan kiva olla, mutta totuus on, ettei loma
tunnu lomalta, kun ei ole vastapainoa. Toki onhan tässä tekemistä ollut,
sitä en kiellä, mutta ei se vain ole samanlaista.
|
Kalenteri saa vihdoin järkevää täytettä |
Tosin en ole
koskaan oikeastaan ollut mikään "lomaihminen". Inhosin koulun pitkiä
kesälomia yläasteelle asti ja nimitimmekin niitä ystäväni kanssa
"pakkolomiksi". Opiskeluvuosina en juuri kokenut surua siitä, että
vietin kesät, joulut, pääsiäiset ja pitkälti illat ja viikonloputkin
töissä. Myös valmistumisen jälkeen meni pari vuotta ennen ensimmäistä
loma-lomaa. Myös työpaikkojen vaihdokset ovat menneet "lennossa",
esimerkiksi vaihtaessani Helsinkiin, minulla taisi olla viikonlopun
verran lomaa. Parin viimevuoden aikana lomat ovat kuitenkin olleet
tervetulleita ja välillä olen oikein odottanut, että loma alkaisi. Mutta
kuten sanottua, aika aikansa kutakin ja nyt paluu arkeen tuntuu
enemmänkin lomalta kuin työltä. En tosin epäile yhtään, etteikö menisi
kovinkaan kauan, kun jo alan miettiä, koska pitäisi kesälomaa tai
odottelisin vapaapäiviä, mutta sellaista se on.
Viimeiset päivät
ovat kuluneet paitsi odotellessa, myös lukuisten valmistelujen parissa.
Oikeastaan ihan kaikki hoitotapaamisetkin ovat viimeaikoina keskittyneet
siihen, miten asiat järjestetään työaikana. Täytyy myöntää, että
kolmivuoro aiheuttaa melkoista sumplimista jo ihan vain tapaamisten
sopimisessa, saati sitten muissa jutuissa. Saisin tosin tehdä vain
päivävuoroa, mutta ei-aamuihmisenä koen, että paljon raskaampaa olisi
jatkuvat aikaiset aamuherätykset (eikä ne yövuorojen lisätkään kyllä
haittaa :b). Vuorotyöstä johtuen valmisteluihin on kuulunut myös muutama
yövalvominen ja rytminkääntötestailu ja aika luontevasti se tuntuu
sujuvan.
Ja jotta valmistautuminen ei kävisi liian tylsäksi,
olen mahduttanut mukaan myös kivoja juttuja. E:n kanssa käytiin edellispäivänä
syömässä Königissä ja täytyy myöntää, että ravintolalounas ja sen
lomassa juotu viini oli aikas hyvää, puhumattakaan siitä ruoasta ja
hyvästä seurasta. Vähän erilaista kuin muutama viikko sitten eräässäkin
paikassa! Tänään soittelin työvuoroja ja varasin kampaajan maanantaille.
Sain joululahjaksi lahjakortin väriin ja leikkaukseen ja olen
tarkoituksella säästänyt sitä töihinpaluuseen. Edellisestä
kampaajakäynnistä, siitä on varmaan vuosi, jos ei enemmän. Onneksi nyt
on maanantaihin asti aikaa miettiä, mitä sitä tekisi, joskin tuskin
mikään ainakaan pahentaisi hiuskriisiäni, mutta olisihan se kiva keksiä jotain, mikä todella tuntuisi omalta.
|
Missä olet töissä? Jos et halua tarkasti sanoa, niin millä alalla? Tsemppiä!
VastaaPoistaMoikka!
PoistaJa anteeksi vastausviive. Mutta siis lastensuojelulaitoksessa ohjaajana täällä pk-seudulla.
Ja kiitos :)
moi! sori, on vähän kestänyt tässä vastaamisessa.. oon löytänyt sunkin blogin vähän aikaa sitten mutta oon huono kommentoimaan. Työt on tosiaan henkireikä enkä tiedä mitä tekisin ilman sitä. Toisaalta en sitten jaksa tehdä vapaa-aikana hirveästi mitään kun ruokavammailutkin vie aikaa ja eristää kotiin.
VastaaPoistatsemppiä työhönpaluuseen! :)
Ei kuule hätää ja kuten huomaat, hidasta se on täälläkin :)
PoistaMutta kiitos ja samoin sulle, VOIMAA <3