Long time no see

Heippa pitkästä aikaa!

Heinäkuu vetelee viimeisiään, mutta aurinko ja lämpö jatkaa hellimistään. Hiki virtaa ja kannan kaupasta kotiin vichya pullo toisensa jälkeen. Kirjoittaminen on ollut mielessä joitain kertoja, mutta jääneet ajatuksen tasolle. On nimittäin yllättävän pelottavaa kertoa, että kuuluu hyvää.

Lähdin tosiaan heinäkuun alussa koti-kotiin ja vietin siellä lopulta lähes kaksi viikkoa. Aika on pisin sen jälkeen, kun 11 vuotta sitten muutin omilleni. Äitini sanoikin juna-asemalla, että tutustui nyt ensimmäistä kertaa paremmin aikuiseen tyttäreensä. Koti-kotiin lähtötunnelmani olivat vähän niin ja näin. Olin aika hyvässä alamäessä ja ennen lähtöä soitin itkuisen puhelun ja kysyin, saanko tulla turvaan - itseltäni. Tiesin, että saan, mutta loppuviimein sillä puhelulla oli iso merkitys, ehkä ensimmäistä kertaa myönsin myös kotipuoleen, etten pärjää yksin.

Ensimmäisen viikonlopun vietin isäni mökillä, kun vietimme hänen 70-vuotisjuhliaan ruokailun merkeissä, mukana kaikki sisarukset perheineen (miinus yksi festarikävijä). Suunnitelmani oli palata mökiltä samana iltana koti-kotiin, mutta päätinkin jäädä sinne ja voin rehellisesti vakuuttaa, että se oli tämän kesän parhaita päätöksiäni. Oikeastaan sen viikonlopun keskusteluista ja vaikutuksista voisin kirjoittaa myöhemmin oman postauksen, mutta lyhyesti, keskustelut ja vietetty aika veljieni vaimojen kanssa oli minulle enemmän kuin tärkeä kokemus. Ja sen viikonlopun jälkeen yksi osa sairauteni tarinaa tuli päätökseen.

Viikonlopun jälkeen jatkoin koti-kotona ja aika siellä teki todella hyvää. Sain olla vapaa, mutta kuitenkin "turvassa". Yhden päivän vietin rakkaan ystävän luona Tampereella ja toisen siskonpoikani kanssa Särkänniemessä. Muuten oleilin vain, tein kohtuullisia lenkkejä, kävin uimassa, puuhastelin pihalla ja sisällä. Niin, ja tietysti söin.

Kotona olen nyt ollut muutaman viikon. Olen järjestellyt tulevaa, nähnyt ystäviä ja tehnyt kaikkea sellaista, mitä elämään ylipäätään kuuluu. Ei kaikki päivät edelleenkään ole helppoja, ei todellakaan. Mutta jokin on muuttunut. Kuten hoitajani lomansa jälkeen sanoi, jokin on vapautunut. Ja niin itsekin tunnen, hallitsen elämääni tällä hetkellä paremmin kuin vuosiin. Enkä tarkoita yltiöpäistä kontrollointia, vaan ennen kaikkea sitä, että jokin luottamus elämään on vahvistunut. Tiedän, että inhoan epävarmuutta ja että joinain päivinä kertyneet kilot näyttävät ... noh, kamalilta. Mutta tiedän myös, että niitä päiviä tulee ja menee ja ne eivät ainakaan helpotu itseään tuijottamalla - päin vastoin!

Palailen tuon viikonlopun merkitykseen ja jossain kohtaa myös tuleviin tapahtumiin. Mutta siihen asti, nauttikaa auringosta ja katsokaa enemmän ympärille kuin peiliin :)

<3 Jen