keskiviikko 13. elokuuta 2014

Toipumisen avaimia osa1: Lamaannuksesta toimintaan

Minulle kuuluu hyvää. On kuulunut jo jonkin aikaa. Enää ei oikeastaan edes pelota kertoa tätä, koska en tällä hetkellä pelkää (ainakaan niin paljon), että tapahtuisi taas jotain, mikä romauttaa koko pakan. Sen verran iso prosessi tässä on käynnissä.

Se, miksi edistymistä on tapahtunut ja tapahtuu, ei kuitenkaan ole yhdestä asiasta kiinni, vaan uskon, että kyseessä on monien asioiden summa, vähän niin kuin sairastumisenkin kanssa. Ajattelin, että kirjoitan edistymisestä vaihe vaiheelta, ajallisesti aloitus osuu kesä-heinäkuun taitteeseen.
 
Olen varmaan joskus maininnut täälläkin, että minulle kiukku, pelko, ärsyyntyminen ja muut vastaavat ovat usein hyviä motivaattoreita toimintaan. Ensireaktioni on helposti lamaannus, mutta päästyäni siitä  eteenpäin jonkun "sysäyksen" kautta, käsittelen asioita toiminnan kautta. Esimerkin aiemmista vastaavista tilanteista voin kertoa amk-opinnnäytetyöstäni. Valmistumiseni venyi huomattavasti ja lopulta tilanne oli, että jos en saa opintoja päätökseen vuoden loppuun mennessä, joutuisin suorittamaan osan uudestaan. Vuosia kestäneen välttelyn jälkeen sain siis viimein tartuttua työhöni. Tein sinä syksynä myös paljon töitä ja olin ehkä ensimmäistä kertaa valmis pääsemään "vain läpi". Viikko ennen työn viimeistä mahdollista palautusaikaa ohjaava opettajani totesi, että jollekin toiselle antaisin tällä työllä kakkosen, mutta sinua en päästä edes läpi. Illalla purin tuntoja töissä ja sain työkaverilta neuvoja, miten toimia selvästikin epätasa-arvoisessa kohtelussa. Kotiin tullessani paniikinomainen kiukkuni oli laantunut ja kääntyi päässäni näytönhaluihin: minähän näytän, että onnistun. En edes miettinyt enää valittamista kohtelusta, vaan sen viikon yöt (päivät olin töissä) kirjoitin kirjoittamastani. Lopputulos kiitettävä arvosana ja valmistuminen.

Uskon, että viimeinen osastojaksoni yhteydessä tapahtui vastaavasti. Asiasta on mainittu aikaisemmin sivulauseissa, mutta nyt se sanottiin suoraan: olet kroonistunut. Ja kuten monet tietävät, kroonikkohoito --- se on vielä onnettomampaa kuin muut. Karkeasti tiivistäen: kroonistuneen hoidossa ei aseteta enää (pidemmän aikavälin) tavoitteita, tai mietitä, miten voisi toipua kokonaan. Osastohoidolla pyritään vain selviämään akuuteimmasta tilanteesta ja melkeinpä valmistaudutaan jo seuraavaan. Näiden sanojen ja linjausten jälkeen minä käytännössä lamaannuin. Otin sanat omakseni ja ikään kuin hyväksyin roolini, toivoton tapaus.


Sisäistettyyn toivottoman rooliin sain kuitenkin toisenlaista näkökulmaa tavatessani avohoidon työntekijöitäni. Sain näkökulmia käsitellä sanottua ja ihan konkreettisia ohjeita, miten tästä eteenpäin.  Kotona tein asioita kuten ennenkin, mutta näin jälkeenpäin ajatellen, en ollut valmis ponnistelemaan. Jos ei heti onnistunut, annoin periksi. Uskonkin, että ilman avohoidon työntekijöiden kanssa käytyjä keskusteluja, en olisi tässä kohtaa päätynyt soittamaan koti-kotiin ja pyytämään apua. Ei siis ehkä ole ihan tuulesta temmattu teoria, että yksikin sinuun uskova ihminen, voi joskus saada "ihmeitä" aikaan. Mutta haluan kuitenkin vielä lisätä, ettei kukaan voi tehdä asioita toisen puolesta, mutta kannustajia, sopivassa määrin tuuppijoita, niitä tarvitsee jokainen.

Auringonlasku Vanhan kaupungin lahdella

Koska tekstiä näyttää nyt tulevan, jatkan teemalla myöhemmin. Mutta tiivistettynä voisin sanoa, että alkupuskurina minun kohdalla toimi ensin lamaannuttanut pettymys ja kiukku, joka lähti myöhemmin rakentumaan toiminnaksi, kun siihen lisättiin oikeanlaista ymmärrystä ja tukea.

Voikaa hyvin,
<3 Jen

6 kommenttia:

  1. Kiitos, voi sinäkin:)

    VastaaPoista
  2. Huikeata tekstiä! Kuulen mielelläni lisää, jos innostut kirjoittamaan :) Olen itse kokenut tänä kesänä jotain samankaltaista...:')

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, mukava saada tällaista palautetta! Ja jatko-osia on tulossa, viimeistään huomenna osa2. Ja hienoa, että myös Sinulla on ollut avartavia kokemuksia. Itse ajattelen, että niin p*skaa kuin elämä välillä osaa olla, kyllä se näköjään hyviäkin hetkiä väläyttelee :)

      Poista
  3. Vau, upea teksti, ja totta joka sana! Tunnistin taas paljon itsestäni... Todella hienoa, että olet pystynyt kääntämään vaikeat tilanteet voitoksesi ja nousemaan, sillä ei se mitä kohtaat, vaan miten siihen suhtaudut! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Ihana :)
      Mä itseasiassa luulen, että jokaisen toipuvan on käytävä se prosessi läpi, jossa rakentaa "identiteettinsä" uudestaan. Jotenkin toipumistarinoita kauttaaltaan mielestäni yhdistää tietty kyllästyminen ja ärsyyntyminen, jotain muutakin on oltava.
      Jatketaan samalla tiellä, omaan tahtiin, omalla tavalla!
      <3

      Poista