Olen viimepäivinä tuntenut pienoista tylsistymistä. Ei sillä, etteikö päivissäni olisi ollut monia mukavia hetkiä sekä omassa rauhassa että ystävien seurassa, mutta tiettyjen arkirutiinien puuttuminen, se on alkanut kiristellä. Toki, kuten monin paikoin minuakin muistutetaan, toipuminen on kokopäivätyötä, mutta huomaan kaipaavani jotain muuta. Kokopäiväisyys kun toistaa itseään tunnista, päivästä ja viikosta toiseen, ilman taukoja. Tai jos taukoa pitää, se yleensä palauttaa jo tehdyssä työssä taaksepäin.
Tylsistyminen ilmenee itselläni turhautuneisuutena. Tuntuu, etten saa mitään aikaiseksi ja ahdistun jo pelkästään ajatuksesta, että tätä on edessä vielä useampi kuukausi. Mihinkään ei oikein huvittaisi lähteä ja sitten sitä manailee jo sitäkin, ettei lähde. Eilen itse asiassa päädyin tekemään "ahdistuslistaa" pahinta oloa helpottaakseni (toimi muuten yllättävän hyvin!) ja lopulta huomasin kirjoittavani, että ahdistaa jo sekin, ettei ahdista niin paljoa, että voisi vain rypeä ahdistuksessaan.
Tänään aamu aukeni harmaahkona. Heräsin itselleni hieman liian aikaisin, seitsemän jälkeen, ja odotellessani aamupalaa jatkoin eilen aloittamaani kirjaa. Viimekuukausina olen lukenut enemmän kuin varmaan vuoteen ja eilen havahduin ongelmaan myös jatkuvan kirjastoravaamiseni suhteen. Vaikka kävin lopulta kahdesti, ei hyllystä löytynyt yhtään kiinnostavaa teosta! Ehkä pieni tauko voisi tehdä hyvää, ja kuten viimeksi mainitsin, omassa hyllyssä on useita koskemattomia, eli josko sitten olisi niiden vuoro.
Mutta palatakseni tähän päivään. Jatkoin lukemista aamupalaan asti, sen aikana ja sen jälkeen. Lounasaikaan havahduin, että olin huolettomana istunut sohvannurkassa toista tuntia, eikä mielessäni ollut edes käynyt, että pitäisi tehdä jotain muutakin. Ja samalla linjalla olen jatkanut lounaan jälkeen, hyvän kirjan parissa, vailla paineita, että "pitäisi saada jotain järkevää aikaiseksi".
Sen verran pidin kuitenkin lukemisessa taukoa, että leivoin mustikkapiirakan, ja sen uunissaoloaikana sain tiskit tiskattua. Näin ollen välipalalla onkin herkkua tarjolla ja nautinnollinen lukupäivä saa jatkua. Ehkä se on sitten niin, että jatkuva stressaaminen tekemättömyydestä tosiaan vain pahentaa oloa. Kun vain uskaltaa heittäytyä ja olla liiaksi ajattelematta, sohvannurkkakin on varsin hyvä paikka viettää päivää.
<3 Jen
 |
| Yksi takuuvarma keino rauhoittaa mieltä, on näiden mullikoiden oleilun seuraaminen Viikissä, mutta sitä taas jonain toisena päivänä. |
Itse en kestä joutilaisuutta tai siis sellaista tilaa, jos ei ole mitään tekemistä tai rutiinteja. Olen kyllä vuosien saatossa oppinut olemaan ja rauhoittumaan niin, että on ihan ok vain maata sohvalla ja katsoa telkkaa. Mutta jos se olisi kokoaikaista, niin pää hajoaisi. Mulle tärkeää on tehdä jotain mielekästä ja olla mukana. Siksi työ on ollut sairauden aikana todella merkittävä asia.
VastaaPoista