Aika jatkaa matkaa

Kuten otsikko kertoo, on aika jatkaa matkaa.

Kohdallani se tarkoittaa tällä kertaa, että jätän päiväkodin ensi viikon jälkeen. Alunperin minun piti olla siellä kaksi viikkoa, nyt niitä on takana kuitenkin jo kuusi, ensi viikon jälkeen seitsemän. Aika päiväkodissa on ollut jotain hyvän ja pahan väliltä. Olen varmasti nauranut enemmän kuin moneen kuukauteen, mutta samaan aikaan olen myös vuodattanut kyyneleitä - paljon.

Hyvästelyt ovat aina olleet minulle vaikeita. Kiinnyn helposti sekä paikkaan että ihmisiin, mutta tällä kertaa olen poikkeuksellisen hyvillä mielin lähdössä eteenpäin. Suurinpana syynä tähän ajattelen, että olen nyt saanut tuolta sen kaiken, mitä olisin voinutkin. Lisäksi kaikki minulle tärkeimmäksi muodostuneet ihmiset ovat jo jatkaneet matkaansa. Toki tiedän, että uusia tulee ja uusistakin voi muodostua tärkeitä, niinhän tässä on käynyt jo monta kertaa. Mutta nyt koen, että myös minun aikani on tullut sulkea ovi, ainakin toistaiseksi viimeistä kertaa.

Matka koostuu etapeista ja tätä etappia ovat vahvasti leimanneet nimenomaan toiset ihmiset. Olen tutustunut aivan ihaniin persooniin. Suurimpana erona entisiin hoitopaikkoihin (ja etenkin viimeksi kokemaani erikoisyksikköön) on, että suurimmasta osasta minulla ei ole mitään tietoa, miksi he tarkalleen ottaen olivat tuolla. Koska tiedättekö mitä, se ei ole ollut, eikä tule olemaan oleellista. Olen huomannut, että parasta tukea on silloin, kun tuki perustuu jollekin muulle kuin sairaudelle. Koen, että keskinäinen tukemme on nimenomaan perustunut sille, mihin olemme menossa, ei sille, missä olemme nyt.

Erilaiset elämäntarinat ja -kokemukset ovat auttaneet näkemään, että elämä todella on erilaista (sherlock!). En voi tietää toisesta, ellei hän kerro, enkä voi olettaa hänen tietävän minusta, ellen sano asioita ääneen. Viikkojen varrella olen käynyt keskusteluja itseäni enemmän ja vähemmän vanhempien ihmisten kanssa, miesten ja naisten. Toiset ovat tulleet läheisemmäksi, toiset vähemmän. Yhdessä on neulottu, perustettu "oheistekemiskerho", taisteltu elintilasta neulojien ja bilispelaajien kanssa, huudeltu vieraisiin pöytiin, keitetty kahvia ja mietitty, mitä aikuiset ihmiset osaavat. On heitetty huonoa ja joskus jopa hyvääkin huumoria, puhuttu musiikista ja elokuvista. Halattu ohimennen ja joskus pidempään, tiuskittu kun siltä on tuntunut ja jätetty välillä rauhaan. On opittu toiselta ja annettu itsestä.

Myönnän, että tulen ikävöimään näitä ihmisiä varmasti. Osan kanssa yhteydenpito jatkuu, osan kanssa tapaamme ehkä joskus jossain, tai sitten emme. Vuosien aikana olen oppinut, että "pidetään yhteyttä" on usein katoava sanonta, mutta toisaalta, ei aina. Mutta niin kliseistä kuin se onkin, nuo ihmiset täyttävät taas palan sydäntäni, kyllä sinne mahtuu!

Matka jatkuu. Jatkosuunnasta palaan myöhemmin. Ja ehkä vielä tulevalla viikolla myös päiväkotiin. Onhan ensi viikko vielä edessä.

"Ei saa olla kärsimätön.
On syötävä silloin, kun on aika syödä.
Ja lähdettävä silloin, kun on lähdön aika"
P. Coelho

<3 Jen