lauantai 28. helmikuuta 2015

28.2.2015

Ärsyttää.

Kyllästyttää.

Suututtaa.

Läskittää.

Syntax error.

Tänään on niitä päiviä, jolloin elämä tuntuu jotenkin junnaavalta. Aloitin aamuni sillä kaikkein huonoimmalla tavalla, eli kävin vaa'alla. Olen pysynyt poissa koko viikon, mutta jostain älyväläyksestä päätin tänään käydä "ihan vain katsomassa". En ollut lihonnut, enkä laihtunut. Ensimmäinen on varmaan ihan hyvä uutinen, toinen ... ei. Tai oikeastaan kait sekin on, mutta silti se ei ole. Kun mietin tarkemmin, tulos oli juurikin niin, mitä se viimeaikojen perusteella voi odottaa olevan.

Ja suhtautumiseni taas kertoo aika paljon siitä ristiriidasta, jota edelleen koen kyseistä kapinetta ja laajennettuna omaa kehoani kohtaan, tai ylipäätään itseäni kohtaan. Taudista huolimatta, tai oikeastaan osittain sen vuoksikin, olen viimeisen viikon aikana noudattanut ateriasuunnitelmaa melko hyvin. Hoitopuolen sanoin: räkätauti on syrjäyttänyt syömishäiriön, ainakin sen pahimman terän. Jotenkin kipeänä oli helppo antaa itselleen lupa vain olla ja järki päässä muisti, että riittävä ravinto on erityisen tärkeää juurikin tautisena. Toki muitakin mietteitä on päässä käynyt, ja tunnustettakoon, että välillä on jopa hävettänyt, kun en ole hyödyntänyt tautia syömisten skippailuun, etenkin, kun läheiset ovat esittäneet epäilyjään, etten söisi riittävästi.

Mikä siinäkin sitten on niin noloa, että syö normaalisti? Kysynpä vaan. En yksinkertaisesti ymmärrä itseäni ja ajatuksenkulkuani. Kun ajattelen tilannetta ulkopuolelta, minulla ei ole yksinkertaisesti YHTÄÄN syytä roikkua syömishäiriössä. Kroppa nyt on mitä on, mutta tiedostan hyvin sen faktan, etten ollut sen onnellisempi vajaa 15kg sitten, päin vastoin. Minulla ei ole enää mitään ruusuisia kuvitelmia syömishäiriöelämästä, ei mitään, mitä näkisin siinä tavoittelun arvoisena. Kun kuulen tai luen toisten sairastamisesta lähinnä tympäisee, luuleeko tuo todella saavuttavansa jotain, tai olevansa jotenkin ihmeellinen.

Ja silti, olen pettynyt vaakalukemaan ja ylipäätään, käyn sillä hiton kapineella. En pakkourheile, enkä laske kaloreita. En aktiivisesti kuluta aikaani miettien, mikä ruoka olisi kevyin vaihtoehto, saati että skippaisin ruokia tai tekisin jotain järjettömiä dieettisuunnitelmia (paitsi joskus niinä yön pimeinä tunteina vain todetakseni seuraavana aamuna, että olipa taas järjetön ajatus). Ei, minulla ei ole minkäänlaista aktiivista kunnianhimoa painoni suhteen, ei enää. Se nyt on mitä on. Se on enemmän kuin ennen, mutta onpa se samalla selvästi vähemmän kuin joskus.

Loppuviimein luulen, että kyse on juuri nyt vain siitä, että olen tosiaan viikon verran ollut tekemättä mitään järkevää ja kaksi viikkoa ilman töitä. Räkätauti ei enää nosta kuumetta, vaan tällä hetkellä ongelmana on enää ääni, joka hajoaa pienestäkin puheesta. Ja kyllä, olen kärsimätön. Haluaisin tehdä sitä ja tätä. En jaksaisi odottaa, että voin elää "normaalia" elämää. Minä kaipaan muutakin kuin kutomista ja kirjoja. Tarvitsen jotain, mikä vie ajatukset pois itsestäni. Tarvitsen sosiaalisia kontakteja, ulkoilmaa ja töitä.

Terapeutti sanoi viimeksi, että ollaan vasta alussa, älä ole niin hätäinen. Mutta minä olen ollut tässä liian kauan. Haluan päästä eteenpäin.

Virkistävämpää lauantaita,
<3 Jen














7 kommenttia:

  1. Hyvä, että rohkaistuit käsittelemään näin rehellisesti asiaa! Hyvä on myös se, että haluat päästä eteenpäin. Nimenomaan halu päästä eteenpäin, saada elämään jotain muuta, tärkeämpää sisältöä, myös auttoi minua päästämään irti. Mutta sittenkin, kuten terapeuttisi sanoi: tarvitaan myös sitä malttia, malttia ja malttia. Toivotan Siniulle siis sopivasti rohkeutta puskea eteenpäin ja kärsivällisyyttä antaa itsellesi aikaa toipua! <3

    VastaaPoista
  2. Kiitos taas Sinä Ihana <3

    En tiedä, mistä avautuminen tuli, jotenkin vain tuntuu, että loppuviimein aika vähän blogeissa käsitellään tätä vaihetta, jossa kaikki on "hyvin", mutta ei kuitenkaan ja kuitenkin on... Ja luulen, että kaikilla tämä jollain tasolla kuitenkin tulee eteen. Ja jollain tasolla ajattelen, että tämä on se kiikkulautakohta, josta niin helposti lipeää takaisin, ja se ei kuulu suunnitelmiin! Joskus asiakasperhe puhui kuntoutusähkystä ja tuntuu, että juurikin siitä tässä on kyse.

    Mutta oikeassa olet(te), maltti on valttia.

    <3

    VastaaPoista
  3. Paraneminen ottaa oman aikansa, mutta on mun mielestä vähän liioiteltua sanoa, että olet vasta alussa. Sähän oot tehnyt jo tosi paljon työtä paranemisen eteen ja siitä kertoo noi edistysaskeleet joista tässä postauksessa kerroit. Itselle ainakin oli tosi lohduttavaa kun terapeutti sanoi, että jos ajattelee paranemista prosentteina (100%=täysin terve), niin mä olen jo reilusti yli puolen välin, ehkä jopa 70-80% terve, takapakista huolimatta. Huojentavaa ajatella, että suurin työ on jo takana. Ei se tietenkään tarkoita että tähän voisi nyt jäädä, vaan matkaa jatketaan. Voi olla että ne viimeiset askeleet onkin kaikkein raskaimmat, mutta sen jälkeen helpottaa ihan varmasti. Paaaljon voimia! ♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ja niin, teethän töitä sinäkin, sairaus ei ole minkään arvoinen, eikä KENENKÄÄN tarvitse sen kanssa elää!

      Poista
  4. kiitos kun jaat ajatuksiasi. rehellisesti. valitettavan tuttuja pohdintoja. mutta helpottaa, etten ole yksin. hang in there <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, vaikka nyt pidänkin jonkinlaista taukoa, mutta palaan taas aikanaan :)
      Ja samoin sinne, TSEMPPIÄ!

      Poista