torstai 19. helmikuuta 2015

Koulukiusaamisen kipeä jälki

Tällaisena sateisena päivänä huomaan mielen matkaavan sateisiin ajatuksiin. Rölli kutsui tällaista päivää räytymispäiväksi, teinit ryytymiseksi ja viimeaikainen asiakas sanoo vain etm tai syntax error.

Enemmän ja vähemmän syvissä mietteissä tapasin tänään hoitajaa. Tuntui, että vajaassa tunnissa puhuttiin enemmän kuin vuoteen. Tai ainakin sisällöllisesti enemmän. Ehkä olin valmistautunut paremmin, tai ehkä en vain jaksanut yrittää enempää kuin tänään olen, mene ja tiedä. Puhuimme syömishäiriöistä; mitä se on ja mitä elämä ilman sitä olisi. Hoitajani mukaan häiriöni on yksi kieroimmista, jonka hän on koskaan "tavannut". Tavallaan jopa helpottavaa, kun toinen sanoo jotain tuollaista. Vika ei ole vain minussa, myös vastustaja on kova.

Kotimatkalla kaupassa soi PMMP:n Kovemmat kädet-kappale Toni Wirtasen esittämänä "kirottu syyllinen, joku kasvoton ihminen..". Jostain mielen sisästä nousi halu kirjoittaa tämä teksti, vaikka en aikaisemmin aihetta ole pahemmin käsitellyt, enkä siitä muutenkaan mielellään puhu. Jotain ehkä kertoo sekin, että tämä "taustoittaminen" on melkein oman tekstinsä pituinen. Mutta tänään, torstaina 19.2.2015 haluan kertoa, että minä olin koulukiusattu.

On varmasti monia syitä, miksi juuri minua kiusattiin, enkä niitä halua sen kummemmin tässä kohtaa lähteä erittelemään. Mutta yksi asia vaikuttaa elämääni vielä tänä päivänä, minua haukuttiin lihavaksi. En usko, että kiusaajani tarkoituksella teki elämästäni hel***tiä vielä lähes kaksikymmentä vuotta tuon ajan jälkeen, mutta niin siinä kävi. Ei syömishäiriö tietysti ole pelkän kiusaamisen seurausta, toisessa ajassa ja tilanteessa olisin päässyt paremmin yli.
Olinko silloin sitten lihava? Käsittääkseni en, ehkä pyöreä, mutta läski, sitä en usko. Ja vaikka olisinkin ollut, olisiko se oikeuttanut tuon kaiken?

Olen monesti sanonut, että olen antanut anteeksi, ja niin varmasti olenkin. Mutta uskon, että edelleen kannan niitä sanoja mukanani. Ne ovat yksi syy, miksi minun tänä päivänä on niin äärettömän vaikea luopua kontrollista ja hyväksyä itseni normaalipainoisena. Pidän sairaudesta kiinni, koska pelkään, että irrottamalla palaan entiseen ja kaikki se paha on taas todellisuutta. Minä uskon edelleen ne sanat, jossain sisällä olen edelleen läski ja pullukka, tai mitä sanaa nyt haluaakin käyttää. Joku duudson kuvasi mielestäni joskus hyvin kiusatun elämää. Hän rypisti paperin ja sitten suoristi sen. Kaikki rypyt eivät oienneet, vaikka kuinka silitteli.

En kirjoita tätä siksi, että kaipaisin sääliä, pyh. Minusta vain tuntuu, että tämä on niin monelle tuttu tarina, että se on jakamisen arvoinen. Lisäksi toivon, että kirjoittamalla tämän auki, päästän siitä itsekin hiljalleen irti. Tai ainakin siitä häpeästä, jota noihin tapahtumiin ja sanoihin edelleen liittyy. Niitä sanoja ei tarvitse kantaa mukana, ne eivät ole totta, ei minun, mutta ei myöskään sinun kohdallasi!

Sisua ja Voimaa!

<3 Jen

8 kommenttia:

  1. Todella rohkea teksti! Kiitos, kun uskalsit kirjoittaa näin henkilökohtaisesta aiheesta. Itsekin olen samoja asioita miettinyt, itse koulukiusaamista kokeneena ja nyt päättötyöni myötä... Toivon,että myös Sinä pystyt jokin päivä jättämään myös kiusaamiseen liittyvät kokemuksesi menneisyyteesi ja ymmärrät, että olet arvokas ja juuri täydellinen tuollaisena kuin olet! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Ida!
      Tämä on tosiaan pyörinyt aina välillä mielessä, mutta tuolloin tuntui sopivalta ajankohdalta. Myönnän, että olin poistamassa myös, mutta sitten kaikki ihanat kommentit. Tiettyjen tarinoiden on ehkä aika päästä vapauteen ja lentää pois.
      <3

      Poista
  2. Pitipä tulla vastavierailulle ihan :) Ja hyvä että tulin, oli nimittäin kolauttava kirjoitus! Mullakin on kiusaamistaustaa (tosin itselläni valitettavasti molemmilta puolilta). Kiusaamisessa pätee tosin hyvin vanha tuttu sanonta "anteeksi voin antaa, mutta unohtaa en". On se toki parempi noin päin, ettei tarvitse kantaa katkeruutta samalla tavalla kuin jos ei antaisi edes anteeksi, mutta on se vaan jännä, kuinka vaikeaa unohtaminen on. Mäkin kannan takaraivossani niitä typeriä ja ilkeitä juttuja, joita mulle on sanottu joskus ala-asteella. Siis haloo oikeasti, siitä on melkein 15 vuotta aikaa! Silti, ne palaavati mieleeni harva se päivä. Ja just toi häpeä. Jos jonkun pitäisi hävetä, niin se olisi se kiusaaja, mutta ei. Mua hävettää ne tilanteet.

    Hmm nyt syntyi kyllä niiin paljon ajatuksia aiheesta, että pitänee kirjoittaa itsekin postaus oman blogin puolelle, niin ei tule romaania tähän sun kommenttiboksiin :D Mutta hyvä kirjoitus!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva kun tulit, saa tulla toistekin ;)
      Mä luulen, että aika monella on molemmilta puolin, en itsekään viaton aina ole ollut, vähintään sivustaseuraajana minäkin. Ja tosiaan, vuosia kuluu, mutta voi unohduksen auvo.. Ja toi häpeä, se on kyllä niin kiero ilmiö, että huh huh. Eikä siis vain tässä asiassa, vaan monessa muussakin, joita molemmat taidetaan tahoillamme myös työstää.

      Ja kirjoita ihmeessä, tuun varmasti lukemaan :)

      Poista
  3. Onpa surullista kuulla, että olet ollut koulukiusattu. Kiusaaminen jättää aina arvet, vaikka ne eivät päällepäin näkyisikään. Kukaan ei ansaitse tulla kiusatuksi, oli minkä näköinen tai luonteinen tahansa. Muista, että olet arvokas juuri tuollaisena! <3

    VastaaPoista