Aloitin pianonsoiton 6-vuotiaana. Siskon kevätkonsertissa intin ja intin, että minäkin haluan soittaa ja lopulta opettaja suostui ottamaan minut oppiinsa, olihan sisareni selvästi osoittanut lahjakkuutta. Ensimmäisessä muistiin piirtyneessä omassa konsertissani soitin Joulu on taas -kappaleen. Muistan, kuinka kokenut soittaja soitti Nissepolkan ja päätin mielessäni, että osaan riittävästi, kun minäkin pystyn siihen. Kymmenen vuotta myöhemmin, minä osasin Nissepolkan. Oikeastaan siitä muodostui vuosien varrella minulle yksi vahva keino purkaa tuntojani. Koska äitini inhoaa Nissepolkkaa, soitin sitä aina silloin, kun olin vihainen (angstinen teini :P).
Kymmenen vuoden jälkeen lopetin pianotunnit. Siihen mennessä olin ehtinyt kahlata menuetteja ja sonaatteja, etydejä ja muita klassisen musiikin kappaleita. Belle ja Sebastian -elokuvan Lintu-kappaleen avulla opettelin tuntien ohessa soittamaan sointujen avulla. Ensimmäinen valssini oli Uralin pihlaja, ihastuin kappaleeseen Metsoloiden hääjaksossa ja jos ei joku tiennyt, kappale löytyy Toivelaulukirja 5:sta sivulta 121-122 (todella tärkeä tieto varmasti!). Satulinnan opettelin soittamaan yhtenä perjantaina, kun olimme ystäväni kanssa päättäneet, että opettelemme molemmat jonkun hyvän kappaleen nuoteista, ei sointujen avulla kuten siinä vaiheessa oli jo tapana. Voisin oikeastaan luetella lukuisia kappaleita, joihin liittyy tarinoita ja muistoja, mutta jääköön se toiseen kertaan.
Pianonsoiton lopettamispäätökseni taustalla oli menetetty into ja halu oppia jotain uutta. Lisäksi päässäni takoi vahvana ajatus, että olin huono pianonsoittaja, enkä siitä enää kehittyisikään. Jostain keksin, että haluan opetella soittamaan viulua, ja niinpä lukion alussa vaihtuivat kappaleet Iloisen viuluniekan Murmeleihin ja muihin. Lukioajan ehdin tunneilla käydä, mutta kotoa poismuutto lopetti myös soittotunnit. Tämän jälkeen olen käynyt viulutunneilla satunnaisesti, aloittanut ja lopettanut. Viimeiset pari vuotta viulu on pysytellyt kopassaan ja muutaman kerran olen ihan vakavissani miettinyt myös sen myymistä.
Voisin sanoa, että minulla on soittamiseen klassinen viha-rakkaus-suhde. Etenkin pianolla pystyn ajoittain purkamaan tuntoja ja rentoutumaan. Toisaalta soitto tuo mieleen jännityksen, täydellisyyden tavoittelun, pettymykset ja sen, kuinka minulle 10-vuotiaana tarjottiin rauhottavia, jotta käteni eivät tärisisi. Pianoa olen viimevuosina soittanut kotona käydessä, joskin vielä jonain päivänä se muuttaa luokseni, kun saan asumiskuvioni hieman vakioitumaan. Viulu on kuitenkin kulkenut mukanani kaikissa kodeissa kotikodista eteenpäin. Ja eilen sain yhden vastauksen, miksi en ole siitä luopunut. PALASIN SOITTOTUNNEILLE.
En muista kuluneelta puolelta vuodelta kuin yksittäisiä sellaisia hetkiä, joita eilen koin, tai oikeastaan tajusin vasta myöhemmin kokeneeni. Soittotunnin aikana en miettinyt kertaakaan kroppaani, painoani, syömisiäni tai muita. Minä keskityin musiikkiin. Aluksi kädet tärisivät ja jousi pomppi kielillä kuin joku hyppykeppi, ja tuntui, etteivät sormet vain löydä oikeita paikkoja. Hiljalleen muistiin palasivat pienet ohjeet nuoruuden tunneilta, miten kyynärpäätä siirtämällä jousi koskettaa kieliä tasaisemmin tai miten nelossormi painetaan kielelle suorana, jotta se yltää oikeaan kohtaan. Tunnin jälkeen olin kuin hurmoksessa. Tätä haluan tehdä, tässä on minulle uusi tavoite. Ei, en tavoittele ammattia, vaan sitä, että saan viulusta itselleni käyttökelpoisen instrumentin ilmaisuun, koska jos jonkun, niin musiikin parissa minä vapaudun.
Nyt aloitan soittoläksyjen harjoittelua,
sori vaan naapurit, mutta minä nautin!
<3 Jen
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti