keskiviikko 18. syyskuuta 2013

Duunimietteitä





Viimepäivinä mietteeni on palannut hiljalleen työasioihin ja töihinpaluuseen. Konkreettinen muistutus työelämästä tuli tänä aamuna, kun sain yllättävän työtarjouksen paikasta, jonne loppukesästä hain, mutta en tullut silloin valituksi. Empimättä päädyin kuitenkin kieltäytymään tarjotusta tehtävästä. Nyt on yksinkertaisesti väärä hetki.

Oikeastaan työasiat palasivat vahvemmin mieleeni eräänä viikonloppuna, kun koukutuin Areenassa Sivuraiteilla -ohjelmaan. Ohjelma kertoo nuorista (aikuisista), jotka ovat syystä tai toisesta ilman työ- tai opiskelupaikkaa. Lisäksi ohjelma kuvaa Etsivää työtä tekevien arkea. Katsellessani ohjelmaa mietin, olenko minä sivuraiteilla. Olenhan sairaslomalla, enkä oikein tiedä tulevaisuudestani, ainakaan niin paljon kuin haluaisin. Mitä pidemmälle etenin, huomasin kuitenkin, että samaistun enemmän työntekijöihin kuin asiakkaisiin. Mietin nuorten asioita työntekijän näkökulmasta ja täytyy myöntää, että monen nuoren tarinassa oli samoja piirteitä kuin niissä nuorissa, joita olen matkan varrella saanut hoitaa.

Ajauduin lastensuojelutyöhön vähän niin kuin vahingossa, tai ainakaan nämä työt eivät olleet suunnitelmissani opiskelujeni alussa. Itse asiassa valitsin sen ainoan suuntautumisvaihtoehdon, jossa ei ole kurssiakaan lastensuojelua. Sosiaalioikeudenkin tentissä meille vinkattiin etukäteen, ettei lastensuojelulaki ole meidän kannalta oleellinen (ja 600-sivuisen kirjan kanssa ei kyllä harmittanut, että pystyi skippaamaan jotain kohtia). Harjoittelun päädyin kuitenkin tekemään lastensuojelulaitoksessa, ihan omasta tahdosta ja hiljalleen minusta kouliutui lastensuojelutyöntekijä. Kiitos vain kaupungille, jossa sijaisuuksia oli tarjolla enemmän kuin tarpeeksi.
Sairaus on kuitenkin saanut jälleen kerran miettimään, mitä koko työstä
Kesän viimeisen yövuoron varusteet
ajattelen. Olen inhonnut sitä, kaivannut sinne, halunnut unohtaa ja kaikkea muutakin. Olen nähnyt unta nuorista, toivonut näkeväni heitä ohimennen kaupungilla ja samaan aikaan pelännyt, jos joku tuttu tulee vastaan. Olen mielessäni kirjoittanut useamman irtisanoutumisilmoituksen ja samalla laskenut päiviä töihin paluuseen. Olen vannonut, etten enää ikinä halua hoitaa ketään muuta ja seuraavassa hetkessä ajatellut, että kaikki ratkeaa, kun vain jatkan elämääni hoitajana, en hoidettavana.

Olen käynyt läpi viimeisten vuosien tapahtumia työelämässä, etenkin viime kevättä, jonka aikana sain tietää työpaikan vaihtumisesta. Kuten olen aiemmin kirjoittanut, töissä minua odottavat tällä hetkellä uudet haasteet: uudet nuoret, uudet työkaverit ja uudet käytännöt. Se, olenko siihen kaikkeen vielä valmis, en tiedä. Välimatka hoidettavasta hoitajaksi on kasvanut, mutta kuilu ei ole ylittämätön, sen tiedän. Sillä jos jotain olen todennut, en yksinkertaisesti osaa kuvitellakaan tekeväni töitä muiden kuin heidän, niin ihanien ja kamalien nuorten kanssa. Heidän, joille olen yhtenä hetkenä "just paras" ja toisena taas "v***n ääliö" - eli vähän niin kuin itsestäni ja työstänikin ajattelen.

Töihin tai ei, mutta kirjoittamisiin
Jen


2 kommenttia:

  1. Sopiko avain lukkoon?
    <3 MÄ

    VastaaPoista
  2. Tämän kanssa kävi niin, katsotaan sitten mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Mutta haa, nyt mä siis paljastan mun öiden suuret salaisuudet - leikkiä kameran kanssa ;)
    <3

    VastaaPoista